Kävin Suomi24 Kirkko Kuulolla keskustelupalstalla ja täytyy myöntää, että olipas masentavaa.
Onneksi löysin sieltä myös positiivisia keskusteluketjuja, joita luin välillä hymyillen ja ja välillä liikuttuneena kyynelet silmissä.
Olen aikasemminkin lukenut verkkokeskusteluja, mutta en ole niihin pahemmin osallistunut.
Ja jäi osallistumatta nytkin, vaikka tehtävänanto sitä vaatikin.
Jotenkin tuntui ankealta osallistua loputtomaan juupas/eipäs väittelyyn, mieluummin keskustelen kasvokkain.

Ollessani raskaana kävin joskus perhe- ja vauva-keskustelupalstoilla lukemassa niistä asioista, mitkä kulloinkin mieltä askarruttivat raskauden eri vaiheissa. Jossain vaiheessa täytyi silloinkin todeta, että parempi jättää lukematta. Jotkut vastailivat neuvoa pyytäville niin inhottavasti, että itsellä teki oikein pahaa. Jäi vain miettimään, että kuinka paha olo sillä vastausten kirjoittajalla täytyy olla, että täytyy itsestään ulos puristaa niin pahoja sanoja.
Sanotaan, että verkkokeskustelussa on helpompaa kirjoittaa rumasti, koska kirjoitetaan nimettömänä. En nyt koe itseäni mitenkään pyhimykseksi, mutta kyllä minulle tekisi pahaa kirjoittaa inhottavia ja loukkaavia asioita nimettömänäkin. Jos ollaan huolissaan niistä ihmisistä, jotka saavat inhottavia kommenetteja verkossa, niin täytyy olla myös huolissaan niiden kirjoittajista. Miksi ihmisten täytyy olla ilkeitä toisilleen? Naiivi kysymys, mutta silti sitä haluan kysyä.

5. tehtävä
Kertomus kuvien avulla.

Aloitin kuvien keräämisen edellisellä viikolla ja kertomukseni liittyy tilanteeseen sillä viikolla.

Kevät tulee!
Olen nähnyt leskenlehtiä, vaikka kuvassa olevat taitavatkin olla krookuksia?
Silti, kevät tulee!!










                                    Vai tuleeko sittenkin talvi takaisin....
                                     Eieieieieieieiei.....









Kevät tulee sittenkin, toivoa on

















Tarinani on lyhyt ja aikaan sidottu
Viime viikolla tarina oli hyvin ajankohtainen, mutta nyt jo menneen talven lumia....

Teen heti alkuun tunnustuksen: minulla on sekä henkilökohtainen-, että työprofiili facebookissa. Näinhän rikon facebookin pyhiä sääntöjä. Tunnustan senkin, että en lukenut Facebookin sääntöjä, vaikka rastin siihen kohtaan pistinkin. En siis tiedä vieläkään kaikkia niitä sääntöjä, joita mahdollisesti rikon  Tämä em. sääntö on tullut minulle tutuksi vasta tänä keväänä koulutusten yhteydessä. Yritän nyt elää tämän esille tulleen haasteen kanssa, sillä voihan käydä niin, että Facebookin ylläpitö poistaa toisen profiileistani. Saa nähdä miten käy.
Työprofiilini on ollut hyvä verkostoitumisen väline, sillä vastaavaa työtä tekevät ihmiset osaavat pyytää minua kaverikseen. Saan päivittäin arvokasta informaatiota meneillään olevista mielenkiintoista tapahtumista, koulutuksista yms. työhöni liittyen. Olen myös liittynyt erilaisiin ryhmiin saadakseni tietoa työhöni liittyen. Facebook on helppo väline tähän tarkoitukseen.

Tehtävänannon mukaisesti laitoin laskurin päälle ja puolentoista minuutin aikana oli nettiin ladattu videoita 100 tunnin verran ja katsottu n. 4 000 000 kertaa. Uskomatonta!  Mieletöntä tiedontulvaa.
Etsin perheelleni netistä katsottavaksi Cars (Autot) elokuvan pätkiä. Nämä pätkät ovat erityisesti 3,5 vuotiaan poikani suosiossa.
Menin Youtubeen ja laitoin hakusanaksi "Cars Pixar" ja sieltähän niitä löytyi; epävirallisia ja virallisia otoksia. 
Poikani kommentti oli jokaisen pätkän jälkeen: "uudestaan!". Hauskimmat pätkät olivat Legon tekemiä. Legon työryhmä oli rekonstruktuoinut (tulikohan oikein kirjoitettua) elokuvan kohtauksia rakentamalla legoista elokuvan hahmot ja lavasteet. Hienoa piilomarkkinointia (tai aika suoraa markkinointia, miten sen nyt ottaa). Paljon oli myös tavallisten ihmisten tekemiä fanituspätkiä, tasoiltaan vaihtelevia.
Mitähän ajattelin jälkeenpäin. Sen huomasin, että aikaa kului paljon katseluun, vaikka pätkät olivat muutaman minuutin mittaisia. Aina yhden pätkän jälkeen piti katsoa seuraava ehdotettu jne. Pojalleni oli myös vaikeaa lopettaa katselu, hänenkin teki mieli aina katsoa seuraava ja taas seuraava; aika koukuttavaa puuhaa. Onneksi hän ei osaa vielä käyttää konetta itse:)

Ennenkuin minulla oli omia lapsia, tiesin lasten hoitamisesta kaiken. Kaikki oli jotenkin yksiselitteistä ja suoraviivaista. Nyt oma lapseni on  vasta 3-vuotias ja olen oivaltanut, että tällä hetkellä tiedän ainoastaan murrosikäisten lasten kasvattamisesta kaiken Eli en taida tietää siitäkään oikeastaan mitään, vaikka senikäisten lasten kanssa olen työskennellyt jo parikymmentä vuotta.
Totuushan on se, että oma lapsi on aina lapsi. Omaan lapseen suhtautuu useimiten tunteella (mikä on tietenkin hyvä asia) ja näin ammattikasvattajalla se järki sitten menee edelle, kun "kasvatetaan" muitten lapsia.
Olen pyrkinyt siihen, että työssäni kohtaan jokaisen nuoren yksilönä, omana kallisarvoisena itsenään. Jokaisella nuorella on unelmia ja haaveita ja jokainen nuori haluaa elää hyvän elämän, ilman turhia murheita. Elämää harvoin eletään ilman turhia murheita ja silloin nuori tarvitsee aikuisen vierelleen. Sen oman tutun aikuisen, joka halaa ja kuivaa kyyneleet ja kertoo, että nuori on arvokas sellaisenaan ja  sanoo, että "kyllä kaikki vielä järjestyy".
Ja sitten vielä sen (ammatti)kasvattajan, opettajan, nuorisotyöntekijän, papin, diakonin, opinto-ohjaaja, kuraattorin tmv., joka jaksaa kannustaa nuorta eteenpäin ja näkee reitin ongelmien ratkaisuun.
Kaikkia meitä aikuisia tarvitaan, kun lapsia ja nuoria kasvatetaan.
Tiedättekö, että myös kaikkia lapsia ja nuoria tarvitaan kasvattamaan meitä aikuisia.